Runoni koronasta

Vihaan maskeja. 

Vihaan kutiavaa partaa ja vihaan höyrystyviä silmälaseja.

Vihaan maskeja, joita on pakko käyttää tyhjissä busseissa. 

Vihaan ihmisiä, jotka käyttävät maskia väärin. 

Vihaan ihmisiä, joiden maski on virheettömästi aseteltu, ja vihaan ihmisiä, joiden silmälasit eivät höyrysty.

Vihaan ihmisiä, jotka hehkuttavat hienoja maskeja. 

Vihaan ihmisiä, jotka eivät käytä maskeja julkisilla paikoilla. 

Vihaan desinfiontiainetta ja vihaan käsienpesua. 

Vihaan kosteusvoidetta, jota levitän käsiini joka päivä kymmeniä kertoja.

Vihaan laastaria, joka irtoaa aina uuden käsienpesun jälkeen.

Vihaan tulemista sisälle. 

Vihaan menemistä ulos. 

Vihaan yskäisyjä ja niiskutuksia, joita ihmiset tuijottavat.

Vihaan toisten ihmisen yskäisyjä ja niiskutuksia. 

Vihaan ihmisiä, joiden mielestä nyt voi käpertyä omaan rauhaan. 

Vihaan ihmisiä, joiden mielestä nyt voi keskittyä omaan perheeseen. 

Vihaan ihmisiä, jotka valittavat, etteivät voi tavata enää ketään. 

Vihaan ihmisiä, jotka tapaavat toisia välittämättä seurauksista. 

Vihaan vaihto-opiskelijoita. 

Vihaan etäkoulua. 

Vihaan lähikoulua. 

Vihaan ihmisiä, jotka hehkuttavat etätapahtumia. 

Vihaan ihmisiä, jotka haukkuvat etätapahtumia. 

Vihaan etätapahtumia. 

Vihaan julkista keskustelua. 

Vihaan ihmisiä, jotka vaativat lisää kontrollia. 

Vihaan ihmisiä, jotka vaativat vähemmän kontrollia. 

Vihaan ihmisiä, jotka vaativat rajat kiinni. 

Vihaan ihmisiä, jotka vetoavat perustuslakiin. 

Vihaan Iso-Britanniaa ja vihaan Brasiliaa ja vihaan Etelä-Afrikkaa. 

Vihaan Viroa ja Tanskaa ja Ranskaa ja Italiaa ja Kiinaa. 

Vihaan mitä tahansa maata. 

Vihaan kiinalaisia lihansyöjiä. 

Vihaan suomalaisia lihansyöjiä. 

Vihaan lihansyöjiä.

Vihaan itseäni. 

Vihaan lehtien otsikoita ja kiihkottomia juttuja koronasta. 

Vihaan koronatestejä ja vihaan koronatestitakseja.

Vihaan Koronavilkkua ja vihaan Omaoloa. 

Vihaan oirearviota ja vihaan ilmaantuvuuslukuja. 

Vihaan analyyseja ja korona-ajan päiväkirjoja. 

Vihaan koronaa. 

Lisää marraskuuta

9.11.

Unilääkkeen kaikki hyödyt on laskettavissa kaavalla:
aurinko jaettuna sadalla miinus sen neliöjuuri,
pimeyden voi kertoa miljoonalla.

Minä värisen peiton alla, en kylmyyttäni enkä oikein kuumuttanikaan,
ei tulisi mieleenkään runkata,
mutta onneksi voi harrastaa medikalisaatiota.

Kun valeista tulee teollisuutta,
me poltamme kirjoja, aloitan omistani.

***

Kun valeista tulee teollisuutta,
me poltamme kirjoja, aloitan omistani.
Auringon pimeys on suoraan verrannollinen
pilvien vähyyteen.
Me emme suoraan sanoen pysty katsomaan taivaalle.
Siellä meitä odottaisi jokin liian kirkas.
Hirttosilmukka odottaa jokaista, joka on liian liukas.

***

Kun runo jää puolitiehen, laulu pystyyn,
laulu säilyy aina samana,

vielä Led Zeppelinilläkin on faneja,
mutta minä kuuntelen miehiä,
kauneus on jossain kulman takana, aina seuraavan,
juoksen ja juoksen hillotolppaa kohti,
mutta en koskaan saavuta sitä,

olen tuomittu pieneksi enkä koskaan pysty koskettamaan taivasta,
enkä ole jätkääkään koskaan suudellut.

***

Kuvat ovat pysähtyneitä, tylsiäkin,
mutta enhän minä tiedä, mikä on kuva,
jotain auringosta seuraavaa
vai sodan jälkeen yön saapuessa nähtävää?
Museoiden vitriineissä käsinkosketeltavaa
vai keskoskaapissa ihmeteltävää?
Onko kuva maailman tarkoitus
vai onko kyse jostain siitäkin suuremmasta?
Minä en tiedä.

***

Ei nyt oikein lähtenyt.

Ei lähde, ei pysty, ei kykene,
yläkerran remonttireiska on taas innostunut hakkaamaan,
vaimoaan vai nauloja ei ole aivan selvää,
noituudella on monet muodot vuosisadasta toiseen,

uskotteko noituuteen?
Katsotteko maata kuin omistaisitte sen
vai oletteko taivaalla kuin ette olisi ennen nähneet Jumalaa?
Uskommeko noituuteen?
Uskommeko todellisuuteen?
Kaikkea sitä ihminen rakentaa,
taloja ja uskontoja,
mutta vähiten hän onnistuu purkamisessaan.

Marraskuun kirvoittamia runoja

Runoja 5.11.2018

miten voi elää maailmassa
jossa perhonen on kuolemaisillaan
jossa silmien vetovoima on kadonnut
jossa sielu ei ole sielu
vaan jotain ostettavaa ja sitten poisheitettävää

kuolema houkuttelee vaihtoehtona
jokaista itseensätyytyväistä shoppailijaa

ettekö kuule kun puhun
olenko sidottu tähän puuhun kuin polttarien viimeinen osallistuja
olenko tuomittu tähän kieleen kuin hämähäkki hääkakulla
olenko

***

altavastaajan mahdollisuudet
tuntea itsensä
pelottaa kaikki pois luotaan

***

Kuninkaitteni unet, hiessä rypeneet
siat ja pähkinät,
maan uumenten kauneuskuningattaret,
multa ei ole ikinä haissut näin hyvältä.

***

Kun on hukkunut huonosti,
nukkuu sitäkin paremmin.

***

Jos nukut huonosti, pidä huoli siitä että lähelläsi on aseita.

***

Minun sydämeni sykkii niille
joilla asiat ovat hyvin,
heille olen varannut erityiskohtelun.

***

Olen varma että tämä runo luetaan todisteena mielenterveysongelmien alkamisesta.

***

Jos sinun on kuuma
ota asevyö pois.

***

Viimeiset erotiikat, kauneuskuningattarien viimeiset toiveet,
hevosten laukka taivaanrannassa,
minä ja minä ja minä.

***

Runoja kirjoittaessaan tukeutuu kliseisiin, jo sanottuun,
kauan sitten omaksumaansa.

***

On kauan siitä kun olen viimeksi kirjoittanut runoja
ja sen varmasti huomaa.

***

Viimeiset itseilmaisun muodot:
shoppailu
itsemurha
runous.

***

On jäljellä politiikka,
aamukahvit itsemurhan äärellä,
jäätyneet ruumispaarit,
leijonien pysähtynyt karjunta eläintarhoissa
ja niiden liepeillä,
elokuvateatterien eteen kasatut kuolleet.

Runoja kahden vuoden tauon jälkeen

Sydämentykytyksiä aiheuttavaa kommunikaatiota,
kirja hyllyssä, verinen veitsi tyrkyttää itseään,
on olemassa houkutuksia,
joista maailma tunkeutuu sisään,
pilvenreunalta tavoittelee toisten ihmisten kuolemattomia sieluja,
se on minun viimeinen ajatukseni,
kun viimeinkin päätän luopua.



Kun viimeinkin päätän luopua,
se on yhdenlainen maailmanselitys,
hiirenkorvat ikkunoissa, ruusunnuput varpaiden välissä,
on asioita joista en voi kirjoittaa,
tämä on niistä yksi:
vaienneen maailmankaikkeuden selitys.



Vaietkaa, äänet! Kuolema niille,
jotka vielä supisevat,
häiritsevät keskittymistäni
havaittavan maailmankaikkeuden rajoilla,
Kesselin reitin pystyn ylittämään 12 parsekissa koska tahansa,
mutta viestejänne en pysty vastaanottamaan:
something's gone wrong, sanoo sähköpostiohjelmakin,
jossain on virhe,
se on teissä,
jotka meitä kuljettavat, aalloissa ja puuskissa,
mutkissa, joiden taakse emme näe.



Kirjoitan vielä vanhanaikaista tunnustuksellista runoa,
keskeislyriikkaa,
en osaisi tehdä teemoitettua runokokoelmaa,

koska haluan äänien vaikenevan,
koska haluan kaiken välillä edes hetkeksi loppuvan,
koska tajuan viimeinkin suuren osan kaikesta olevan turhaa,

viimeinkin voin päästää irti
ja taipua kahtia.



Vielä yksi, sitten lasku.



Katse osuu maailmankaikkeuden rajoihin,
vedän terävällä puukolla tästä tähän,

samastun sarjakuristajaan,
meillä on samat fetissit,

kirjoitan runon siitä mistä ei saisi puhua
ja vaikenen.

Runo 20 vuoden takaa

Löysin vanhalta disketiltä ystävälleni kirjoittamani runon vuodelta 1995. En tiedä, onko tämä mistään kotoisin, mutta on kiva päivittää tätäkin blogia. 

I

Aloittaa onnittelunsa puhumalla jostain muusta

kuin onnittelun kohteesta. Tämä on maailmani selitys:

minä olen menettänyt erinäisiä ääniä,

en ole saanut yhtään takaisin,

maailmani selittyy jostain muualta käsin

kuin siitä mitä pystyn sanomaan.

II
Kaikki 'tässä ja nyt' -hetket katoavat lopulta

latojen taakse, suunnattomilla pelloilla Ukrainassa,

mikä minnekin, minä en enää tiedä:

on otettava kiinni, epäonnistuttava, tehtävä kaikkensa

ollakseen edes jotenkin huono:

rumuus pysäyttää ajan ja epämiellyttävyys liikkeen.

III
Kenestä puhun, jäänee epäselväksi: se on minun vikani

enkä minä koskaan ilmeisesti pääse asioihin käsiksi.

Kun kirjoitan, kirjoitan: se on sokeutta.

IV
Olen aiemmin kysynyt, oletko nainen vai mies:

enää se ei ole tarpeen. Kysymykset kääntyvät itseäni vastaan.

Tapaan itseni kaduilla, joilla venetsialaiset kulkevat

pitkin poikin, olen hovimies ja riennän kohti minuutta:

jotain on tarttunut niistäkin hetkistä,

jolloin olen auliisti luovuttanut minuuteni sinulle tarkistettavaksi.

V

Olisi liian helppoa vain sanoa jotain lohdullista:

aika kulkee emmekä me koskaan saa sitä kiinni.

En aina ole riittävän viisas sanoakseni sellaisista asioista

mitään ja sinä tiedät, millaisista asioista minä puhun:

minut puhutaan ennemmin kuin sinut.

VI
Mitä olen yrittänyt sanoa, jää epäselväksi,

niinkuin kaikki muukin. Tällaisista kosmogonioista

minä pidän: luolan alla on vielä yksi luola,

loputtomiin, ja vaikka putoan kauan, en tavoita lattiaa.

Pieni vitutus purkautui runoina. 


Taiteilija on herkkänahkainen
maailmassa on virhe, kukaan ei pääse täältä ulos

***

Maailmassa on virhe,
silmässä malka, tukkijoella polskutellaan
kuin ei koskaan aiemmin,

hevonen on näiden maailmojen todistaja,
kielessämme meillä on kaikkeen vastaus,
mutta ei yhtään kysymystä.

***

Tantereella tömisee, hevonen on irti,
taiteilija, herkkänahkainen otus.

***

En ole ennen tätä sanonut, enkä sano sitä nytkään:
taiteilija tömistelee turhaan aitauksessaan,
kiiltävät kannukset sähkönjohtimina,
kaikenlaisten siipeilijöiden kannustamana kohti korkeuksia,
runous ja kaikki sen muodot kasvavat täällä vinoon,

minä katson totuutta silmiin aina ja järkähtämättä:
näen pelkän mustan silmälapun,
sellainen voi tuntua järkyttävältä herkkähermoisesta,
mutta minä en ole sellainen,
olen täynnä kiihkeää virhettä.

***

Kunpa tunnustaisimme jotkut tosiasiat:
virhe on sormissamme, ei kielessä.

***

Tosiasioiden tunnustaminen voi tuntua kipeältä. Hevonen on vapaana ärsyttävimmillään.

***

en pääse maailmaan sisään, en ole koskaan päässytkään,
kirjoituskoneella yritin kauan sitten,
nyt työkoneenani on fairchild, vanha lentokone,
ja lennän kuin lumikko kuninkaitten selässä,
en voi kuin tarttua niskavilloihin,
onneksi maailmassa on useampiakin virheitä

Hiekka pyyhkii mennessään kasvot ja muistot,
kauas on pitkä matka, mennessään voi katsella puita,
hullunkurisia perheitä ydinperheen tuhoutuessa,

pilven takaa astun esiin.

***

Kuka vielä on pahoillaan,
aasit ratsastavat meillä.

***

Onko meillä vielä varaa olla pahoillamme,
kun aurinko ei enää meitä näe?

***

Alas on pitkä matka kun välillämme on etäisyys.

***

Kun muistamme kuolleita, muistamme eläimiä.

***

Eläinten muistissa ihminen on rajallinen.

***

Eläimellä on muisti, ihmisellä aistit,
taivaassa viimein perseet tervataan.

***

Lammas muistaa meidät, kissa teurastaa aasit,
kinkku joulupöydässä muistuttaa kuolevaisuudestamme,

motelli maantien vieressä on hauta,
älkää ruokailko siellä ellette halua myrkyttyä,
etruskit tiesivät jo tämän salaisuuden,

kielessä meillä on omaisuutemme kiinni,
se ei kasva korkoa emmekä saa sen turvin nukuttua.

***

Turhauduttuaan hän laittoi koneen kiinni, sulki maailman.

***

Lampaisiin ei voi turhautua,
ne ovat aina kanssamme, vielä löytyy uusia kuninkaita,
jotka voivat hallita loputtomiin,

kuka laulaa vielä lauluja tässä maailmassa,
aasit ja niiden kuninkaat, näädät ja niiden nimeä toistelevat idiootit,

saksofoni soi lakkautetun maailman raunioilla,
kynttilä sytytetään sinun haudallesi, yhteiskunta,
vielä taivas oppii satamaan, kynttilät sammuvat,
meillä ei ole enää seuraa,

seuralaispalveluistakaan ei ole enää hyötyä,
kaikki on mennyttä,
sinä ja sinun minuutesi,

aprikoosi ja persikka, paprika ja sen muunnelmat,
kaikki on helvettiä, alas on pitkä matka,
persimoni ja ugli, rumuutta on kaikki,
katse kääntyy koperasta peilistä,
kantri soi kaiuttimista vielä ydintuhon partaallakin,

tiedät maailman päättyvän siitä kun Dolly Parton soi radiossa,
häkellyttävän lujaa ja sentimentaalisena,

niin kuin sinä aina olet ollut,
et ole koskaan osannut suhtautua asioihin kylmästi,
itsekkään harkinnan jääkylmässä vedessä,
toreillakin olit aina etuilemassa,
sinä ja kaltaisesi,

en tiedä kenestä puhun, parempi on jos maailma päättyy,
koivut ja kaikki niiden valkoisuus,
kieli ja sen omaisuus.