tiistai 30. tammikuuta 2007

Viime viikolta ja tältä päivältä

Joskus kuppi kuivahtaa pöydälle,
joskus yhteiskunta solahtaa sille luvattuun paikkaan,
kuruun aarniometsissä,
nämä ovat meidän aarteitamme, sanotut sanat,
kudotut hämäheikinseitit,

jäätyämme ansaan meidän on vielä kerran lopetettava.

***

Kävellessäni sen huomaan: maa on jäätymispisteessä,
petrolivuot ovat ehtyneet,
nenäliinat jäävät heiluttamatta,
vaille huomiota jäävät myös pienet apinanpoikaset,
joita on lähetetty avaruuteen tarkoituksena saada Jumalan huomio.
Mies pysäköi autonsa, tervehtii naapuria,
se on muinaisten jumalien kaltainen tapa olla olemassa,
kapaloiästä saakka, muniviin kanoihin:
minä olin ensin, sitten vasta muut.

keskiviikko 24. tammikuuta 2007

Parilta viime päivältä

Ei tässä taida olla yhtään hyvää.

Olen lukenut omaa kirjoitustani, palvonut veristen saappaiden jälkiä märässä maassa,
katson peilikuvaa historiasta vääristyneenä, väärien tulosten ilmiö yllättää yhteiskunnan,
mistä tähän on tullut tällaista pateettisuutta, joka ei tunnu oikealta edes menneen maailman ilmapiirissä,
kauneus on kadonnut maailmasta, se tuli aikoinaan varkain Kuun takaa, vasemmalta,
suhahtaen, putosi viemäriin, se oli avaruudesta tullut virus,
tuhotkaamme tuo virus, se on tämän runon tarkoitus, ja minun aikeeni tulette tietämään,
jos ei muuten niin viimeistään sitten kun olen kirjoittanut viimeiset rivit.

***

Katson omaa kuvaani peilistä, se on historia vääristyneenä,
rypyt silmien ympärillä, nenäkarvat, joita en ole ajellut,
kaivolle kannetut ämpärit, juoksuhautoihin kaatuneet sankarit.

***

Tuskin tunnen tuskaa vaikka kuinka haluaisin.
Automaatti kirjoittaa puolestani. Saan itsen hikoilemaan jos haluan.
Kuolema on lähellä joka aamu kun herään.
Vieressäni tuhistaan, olen elossa,
muutkin ovat todistettavasti.

***

Jokin ajaa aina kirjoittamaan. Useimmiten huono runo. Hyvään runoon tulee itsetyytyväisyyttä, joka ei poistu.

***

Hämähäkki kutoo seittinsä sukuni ympärille.
Se on häkkien viisautta.
Hämäläisyyteni pusertuu pintaan yksityiskohdissa.
Murteesta en piittaa,
mänttäläiset puhuvat parhainta suomea,
tajusin vasta myöhemmin mitä tarkoitettiin:
oli kuin Kosovo olisi astunut lapsuuteeni vuonna 1978.

***

Ikkunat ovat huurussa, olleet jo ammoisista ajoista.
Hinkkaaminen ei auta mitään.
Tuisku sivaltaa katuja pitkin.

***

Joskus kirjoittaa niin huonon runon että on pakko lopettaa.

torstai 18. tammikuuta 2007

Kahdelta viime päivältä

Poikani sanoo: "Älä ota!"
Hämähäkit kutovat seittinsä sukupolvien eteen.
Muistutan isääni parroin.

***

Isäni sanoo: "Älä mene!"
Poikani käskee minua.
Sukupolvet ovat hämähäkkien seittejä.
Minä menen muistuttamaan isääni.

***

Koetan vanhemman tekstin editointia:

Kysytään kyyltä,
käärmeet kyllä tietävät,
taivaat ovat auenneet jälleen kerran,
linnut astelevat polut,
autot turmelevat loput,
pohjat ja lattiat, kuka niistä eron tekee,
minä olen ennenkin käyttänyt patarumpua,
taivaat aukeavat, jumalat heristävät meille sormea,
jazzia kannattaa kuunnella tarkasti:
oi torvet, oi rummut,
kaupunkien suunnattomat rytmiset aarteet,
maaseudulta pakoon, neonvalojen loisteeseen,
tämä on minun manifestini, vastustan kaikkia muita,
selviää se joka selviää,
lattialla maaten,
muu on turhaa,
kadonneet mantereet eivät ikinä löydy,
eikä meiltä katoa omaisuutta sen enempää kuin muiltakaan,
puut kasvavat täällä vinoon,
mekin olemme kasvaneet niin kuin meille on käsketty,
kasvatuksen tulos,
musiikkia korville, nenäkarkkia, niin kuin joku jossain sanoi.

Oisko se nyt parempi? Koetetaan huomenna uudestaan. [Ei kokeiltu.]

***

Tilanne on parempi nyt:
härmä peittää sukupolvien haudat.
Sukupolvet ovat hämähäkkien houreita,
seitit heittyvät veneistä veteen, myrskyävään puroon,
maailmani on vesilasissa,
kunpa saisin tänne vielä tuotua ruokaa.

***

Kunpa saisin tähän hämähäkkien viisautta,
seitit peittävät sukupolvien haudat.

***

elämä on parhaimmillaan ohjeita
poikani sanoo: muistuta partaa

hämähäkki kulkee metsässä
se on viisas kuin presidentti

tajunta on viimeisillään
olemme ottaneet kahmalokaupalla

laulakaa oi mustat hatut
laulakaa muistojen virret
kirkkomaat on riistetty kapitalistilta
laulakaa te viimeiset
musta talo musta valo tämä on peili

***

viimeiset rivit riittävät

***

viimeiset rivit riittävät
lopeta ensimmäiseen
tajuntaa on kahmaloittain
voitat kilpailun mitä teet
olet viisas
hämähäkki se on
kilpailuhenki on kuolemaksi

***

kävellään pois
maailma on sen arvoinen

***

Minä menen apinahuoneeseen,
kirjakaupan ovet avoinna kaikille,
nuoret miehet edustavat historiaa,
kaikkeus levittäytyy jalkojeni eteen,
sirkuksen maailma on kaikille mysteeri,
Turun punaisten henkilötappiot viime vuonna,
vuosina 1972-1974 teloitetut pakkotöissä,
hirmuiset diktaattorit televisiossa, hukkatöissä, pätkäduuneissa,
paskaa levitetään matolle kun tulen sisään,
on olemassa epäonnistumisen historia
ja se on kirjoitettu näille riveille.

[Kävin kirja-alessa.]

tiistai 16. tammikuuta 2007

Tiistai

Kohta tartun toimeen,
hämähäkinseitit silmieni edessä,
suunnattomat kontiaiset, Ovidiuksen kerrastot,
minä vielä tuon tämän kotiin,
haastattelut eivät suju kuin tiistaiaamuisin,
jos silloinkaan,
teekuppi jäähtyy, minä kuljen öisin kuin haamu,
lakana päälläni, alushousut tosin unohtuivat,
kertosäkeet soivat päässä,
teidän päässänne.

***

Minun tulisi olla siunattujen joukossa.
Kengät on naulattu seinään.

***

Kenkäni vievät minua taivaaseen.
Kukoistus on kauan sitten mennyt.
Lakatut seinäreliefit putoavat mereen.
Kirahvit heitetään perään.
Paavi siunaa meidät.
Kädet käyvät. Mieskuntoisuus testataan.
Andalusia on vielä kaukana,
samoin ammattiyhdistysliike.
Pariisi on ammoinen virus,
Berliini katkesi kahtia.
Vuonna 1972 maailma tajusi rajallisuutensa.
Minä mittasin peltojen reunoja.
Poliitikkoni on Mauri Pekkarinen,
sieniä syövä troglodyytti.
Haluaisin jonkun rakastavan minua,
olkoon se edes mittarimato.
Neljä kvartettia eivät riitä maailman kertomiseen,
tarvitaan suunnaton kuorma-auto.
Olen ajanut sen perässä jo vuosia.
Kuoleman koirat olivat kannoillani.
Olin mytologian vanki,
enkä osannut vaatia itselleni vapahdusta.
Suljin silmäni,
sinunkin tulisi.

maanantai 15. tammikuuta 2007

Paras mahdollinen maailma

Tämä lienee temaattista jatkoa aiemmalle Turku-runolle.

Asiat voisivat olla tuhannesti paremmin,
mutta en viitsi tehdä sille mitään:
onhan aina maailmoja, jotka eivät ole parhaita mahdollisia,
kuten on myös unia, joita ei nähdä, ja kokeita, joita ei läpäistä.
Sellainen on myös tämä kaupunki,
korkealta laaksoon alas vajonnut,
vuorenhuipuilta itseään karannut,
oransseja kattojaan paennut,

viidesti olen kironnut tämän maailman,
kolmesti olen palannut elämään,
tajunnut miten asiat asettuivat edellisessä elämässä
ja viimeinkin pyytänyt anteeksi olemassaoloani.

Viidesti olen ollut oikeassa,
tämä lienee kuudes kerta.
Asiat voisivat olla vielä huonomminkin.

perjantai 12. tammikuuta 2007

Lyhyitä

Rakkaus tulvii ylitse,
hiljaa, huutaa joku yläkerrassa,
kohta pelkään että jotain tapahtuu.

***

Elämä on tulva, suunnattomat joet valuvat reisille,
taipumus on perittyä.

***

Taipumukset ovat opittuja,
västäräkit kulkevat elämäni päästä päähän.

***

Autan kantamaan tavaroita,
paikkani taivaassa on lunastettu,

tämä on viimeinen työsiirtola.

***

Autan kantamaan tavaroita,
paikkani taivaassa on lunastettu,

kukat aukeavat aamuisin eivätkä sulkeudu.

***

Tuska on tavoittamattomissa,
kohta kokeilen miltä tuntuu maatua,
auringot nousevat aamuisin lännestä
eivätkä laske itään.

torstai 11. tammikuuta 2007

Torstaina 11.1.

Minulla on kaikki,
sinikeltaiset tiedostot jylläävät muistoissa,
kauraa syövät verenhimoiset hurtat ajavat Bessarabiasta Meksikoon
- ja vielä alle tunnissa! -
ja yhteiskuntien viimeiset hajoamisen kaltaiset toimenpiteet,
joita en voi enää muistaa.

Ollaan oltu viimeisellä rannalla, katseltu ihmisten kemuja,
lihan muuttumista maaksi ja mullaksi,
voittaja mato on tässäkin tapauksessa osoittautunut parhaaksi valinnaksi,

älä enää lähetä luottokorttiasi Tallinnaan,
pistä se kirjekuoreen ja postita Taivaaseen,
tai Helvettiin, sama se,
vastaanottaja lienee sama,

ja voit laulaa Elviksen sanoin
ja painaa mieleesi mitä äiti sanoi housujen kastumisesta.

Sinulla on kaikki mitä tähän mennessä on saatu irti maailman saastumisesta.
Ovia, muutama naulakko, ruuvimeisseli, kuihtunut sininen kukka,
astutut pimentot,
narisevat haitarit, joita soittavat nääntyneet virastovirkailijat.

Oi maailma, minkä ihminen sinussa menettääkään!
Kaikenlaiset turhaa puhuvat eläimet ovat sinusta siinneitä,
epävarmuutensa tusseilla peittävät apinat ennen kaikkea,
ja minä olen varma siitä, että myös panssarivaunujen ulkomaailman ääniä tarkasti kuuntelevat miehistöt
ovat niitä.

Niissä on maailman tulevaisuus,
niissä on tämän hetken pelastus,
kuivuneissa kukissa, maattomissa kuninkaissa,
viitattomissa, parrakkaissa ja omaan kuseensa hukkuvissa ruhtinaissa,
joita olemme ruokkineet omilla ajatuksillamme
kuin mitkäkin hoviälyköt.

Missä on tämä maailma,
mistä sinne pääsee,
avaa ovi, ystäväni, ja astu sisään,
sano sana ja kaadu kuolleena maahan,
sillä muista tämä:
maatuminen on elämisen viimeisistä tavoitteista nautittavin.

keskiviikko 10. tammikuuta 2007

Asun siis Turussa

Tästä tuli vahingossa Turku-aiheinen runo ja sille tuli oikein nimi. Turku on kaupunki, jossa ei ole omaa kaupungintaloa. Silti se on vuoden 2011 kulttuuripääkaupunki. Vanha kaunis kaupungintalo myydään jollekin ravintoloitsijalle.

Turku

Epäonnistuminen heijastuu ikkunaan kauniina kukkana.
Sininen kukka on tavoittamattomissa, ojennamme käden,
se on vauva, siinä viimeiset hetket
ennen ojentautumista bambumatolle,
miekka ojentuu käteen,
katkaistava elämännuora, viimeiset säikeet ennen vajoamista,
putoaminen, siinä elämänohjeeni,
kauniit kukat vain vilahtavat silmien editse,
putoaminen, vuoren rinteet, suunnattomat siirtolohkareet,
niistä muodostuneet luolat,
se on elämysten Pariisi, parkkiluolien luvattu kaupunki,
maan alla kuhisee elämää josta emme vielä tiedä mitään.
Se on Turku, se on Suomen Forssa, anus mundi,
tämä se on, laitimmainen etuvartio ennen sivistystä,
taantumus on lähellä, nelostietä ylöspäin,
rehtorien pellot vajoavat suohon,
maa ottaa omakseen sen minkä joskus taannoin antoi,
puut kasvavat täällä jos ovat kasvaakseen,
minä en sitä usko,
sain kokeesta liian pienen tuloksen, virheelliset mittaukset,
petrimalja petti meidät jälleen kerran, fysiikan laitokset ovat Turun keskipiste,
ne ovat pienet, lasimaiset, reunoilta vuotavia,
emme pääse sisään vaikka haluaisimme
ja mehän emme halua,
se on teille Turku.

tiistai 9. tammikuuta 2007

Huonot runot jatkuvat

Hapuilu on kunnioitettavaa pienissä määrissä,
löydä jos olet löytääksesi,
kannusta kuolemaa joukoissanne,
keskuudestanne löytyy tulevia presidenttejä ja asessoreita,
naishuolet kaikkoavat,
kukat kukkivat sadannetta kertaa, kuolema on toisinaan läsnä,
puista veistetyt huilut soivat rotkojen pohjilla.

***

Miksei maailmani voi kiehua,
raivottaria olen ennenkin kaivannut,
huhtikuussa menin Prahaan, joulukuussa vierailin serkusten luona,
maailma meni sijoiltaan jo kesällä,
siinä välissä kirjoitan sinulle kirjeen,
kerron kaiken, jätän kertomatta kaiken, minkä taakseen jättää jne.,
kerron kaiken, sinulle olen kertomatta vain totuuden,
jätän mainitsematta turhuuksiin menneet mammonat,
joita minulla ei koskaan ollutkaan,
olen turvoksissa huonosta ruoasta ja saastuneesta ilmasta,
matkallani käytin lähinnä julkisia kulkuneuvoja,
nukuin Lontoon viemäreissä.
Ei saatana, eihän tästä tule mitään.

***

Ryhmäseksi on poliittinen ilmaisu.
Politiikka on parhaimmillaankin orgastista.
Valtakunnalliset pyhityspäivät on käytetty loppuun.
Olemme kantaneet akat kaivojen luokse.
Kaivonkatsojat ovat armahtaneet meidät.
Se onkin se mitä olen kaivannut: armo.
Armo, joka juoksee meidät kiinni.
Antaa meille sapiskaa, pistää illalla nukkumaan iltapalaa.

***

Armo on kuulunut joka-aamuisiin rituaaleihini jo ammoisista ajoista.
Olen pannut eläimet katselemaan itseäni
ja ojentautunut matolle, jonka olen jo illalla käärinyt ja asettunut makaamaan.

maanantai 8. tammikuuta 2007

Huonoja runoja

Kuinka huonoja runoja ihminen osaakaan kirjoittaa? Nämä ovat viime perjantailta - tänään en ehtinyt kirjoittaa mitään. Ehkä ihan hyväkin.

Rytmitön askellus,
meininki on makkaramaista,

kaupunkien nielut valaisevat minut ja askeleeni,
olen yhteiskuntien vääjäämätön rappio,

teen sananmuunnoksia: läski tyhjentää kuhtiessaan,
mitä on läski: sanan rappio,
mousse on ruoan rappio, suklaat on lakkautettava,
kuka vielä lopettaa.

***

Pidän siitä, ahaa, pidän siitä,
mitä tästä on vielä sanottava:
kukat on kasteltava viattomien verellä.

(Joku selitys on ehkä paikallaan: kuuntelin jotain biisiä, jossa hoettiin "I like it, a-ha, I like it".)

***

Katsottava viereiseen mieheen,
istuttava viereiselle penkille,
kukistettava viereiset valtiot,
noustava viereiselle pilvelle,
tämä on tappava boogie,
aina pitää ja pitää,
viereiset penkkirivit, vessat, huussit kylien laidoilla,
hyökkää ja kukista yhteiskunta itsessäsi, itsessänne,
meissä on sellaiset voimat että kukaan ei tiedä mitä me voimme saada aikaan.

torstai 4. tammikuuta 2007

Vuoden aloitusta

Tiistailta ja keskiviikolta:

Muistoista vapautuu kaasuja,
metaani valtaa maailman,

härät on teurastettu, jänikset salvottu,
mittarimadot ovat ministereinä,
musta valkoinen talo, ammuttu alas viime vappuna,

minä olen kulkenut katuni päästä päähän,
alamäkeä enimmäkseen, mutkia, salaisia luukkuja,

muistojen valkoiset kukat puhuvat muinaista kieltä,
kuivakkaat andalusialaiset eivät kykene toimimaan oppaina.

***

Osaan ulkoa aakkoset,
elämän valttikortit, valssia tehdessämme olemme viimeiset,
mainio maailmankartasto on samalla vallankumous aivokuoressa,
kissat kävelevät kohti tuhoaan ja rakkauttaan,
maailman palo on lähestymässä, pukeudu siis silkkaan tuhkaan.

tiistai 2. tammikuuta 2007

Juhlaruno

Olin 30.12. vanhan opiskeluaikaisen ystäväni tupaantuliaisissa. Hetkeä ennen lähtöä juhliin (olimme muun perheen kanssa Nokialla, jonne isäni on vanhoilla päivillään vaimonsa kanssa muuttanut) rustasin seuraavan runon, jota olin toki aiemmin päivällä jo mietiskellyt, ja lausuin sen.

Pari asiaa siinä kaivannee selitystä: Noitalinna ja Vastakarva olivat kommuuneja, jotka sijaitsivat (jos nyt oikein muistan) Pikilinna-nimisessä talossa Tammelantorin kupeessa. (Voi olla, että Vastakarva oli jossain ihan muualla.) Poikakoti taas oli kommuuni Kulkutautisairaalan vanhoissa tiloissa Pyynikillä; siellä taas vietin nykyisen vaimoni kanssa viikonlopun ennen kuin virallisesti rupesimme seurustelemaan. (Ja senkin jälkeen kesti vielä aika kauan ennen kuin pääsimme tosiasiaan.)

Tärkein selitys on kuitenkin, että olen kohta asunut kymmenen vuotta Turussa ja koko ajan kaivannut enemmän tai vähemmän takaisin Tampereelle. En kuitenkaan ihan niin paljon kuin runo antaa ymmärtää, mutta kuitenkin koko ajan vähintään pikkuriikkisen. Turussa minua pitää vanhempi lapseni, seitsenvuotias tytär, muutama hyvä ystävä (joista tosin kohta muuttaa kaksi pois maasta) sekä yliopiston kirjasto, jota olen töissäni käyttänyt hyvin paljon. Tampereella ei ole näistä mitään.

Se siitä. Nyt runoa.

Tampere

I

Kun kuljen Tampereella, näen tähtiä.
Kun kuljen Tampereella, laistan kaikista vastuista.
Kun kuljen Tampereella, löydän jatkuvasti uusia puolia itsestäni.
Kun kuljen Tampereella, uneksin kauniista ystävyyksistä.

II

Kun uneksin Tampereesta, aistin vaaran läsnäolon.
Kun luen Tampereesta, minut voi kaataa höyhenellä.
Kun kuulen Tampereesta, kuljen Hämeensillalla yhä uudestaan.
Kun saavun Tampereelle, tulen kotiin.

III

Petsamo. Takahuhti. Nokian kirjastot. Kyttälänkatu. Kirja-Kärkkäinen. Kirpputori vanhan sillan kupeessa. Tammelan pallokenttä.
Alueita, joilla en ole käynyt. Kaarevat koulurakennukset kotimatkani varrella. Nyt unien kohteita.

IV
Kun nukutan lastani, uneksin Tampereesta.
Kun vaimoni nukuttaa lastani, uneksin Tampereesta.
Kun kokoan kirjoja laatikoihin, uneksin Tampereesta.
Kun asetun tuolille tehdäkseni taas kerran vähän töitä, uneksin Tampereesta.
Sen uneliaista mäkikaduista, sen salamyhkäisestä asemasta maailmankartalla, varvuista kotimatkan varrella.

V

Pikilinna. Noitalinna. Vastakarva. Poikakoti. Kulkutautisairaala. Tammelantorin penkit. Syömättä jääneet makkaraperunat. Tampereen Saippua. Valheet Pyynikin puistoissa. Kaukainen järvi, jonka olen nähnyt vain junan ikuknasta.
Näen sen yhä uudelleen kun saavun Tampereelle.
Näen vanhat kotini, asumukset teiden varsilla,
kartanoiden muinaisilla mailla, kirkonkylillä,
kirjastojen läheisyydessä.
Tampereella en ole koskaan yksin.
Tampereella minulla on aina menneisyys.