maanantai 25. kesäkuuta 2018

Runoja kahden vuoden tauon jälkeen

Sydämentykytyksiä aiheuttavaa kommunikaatiota,
kirja hyllyssä, verinen veitsi tyrkyttää itseään,
on olemassa houkutuksia,
joista maailma tunkeutuu sisään,
pilvenreunalta tavoittelee toisten ihmisten kuolemattomia sieluja,
se on minun viimeinen ajatukseni,
kun viimeinkin päätän luopua.



Kun viimeinkin päätän luopua,
se on yhdenlainen maailmanselitys,
hiirenkorvat ikkunoissa, ruusunnuput varpaiden välissä,
on asioita joista en voi kirjoittaa,
tämä on niistä yksi:
vaienneen maailmankaikkeuden selitys.



Vaietkaa, äänet! Kuolema niille,
jotka vielä supisevat,
häiritsevät keskittymistäni
havaittavan maailmankaikkeuden rajoilla,
Kesselin reitin pystyn ylittämään 12 parsekissa koska tahansa,
mutta viestejänne en pysty vastaanottamaan:
something's gone wrong, sanoo sähköpostiohjelmakin,
jossain on virhe,
se on teissä,
jotka meitä kuljettavat, aalloissa ja puuskissa,
mutkissa, joiden taakse emme näe.



Kirjoitan vielä vanhanaikaista tunnustuksellista runoa,
keskeislyriikkaa,
en osaisi tehdä teemoitettua runokokoelmaa,

koska haluan äänien vaikenevan,
koska haluan kaiken välillä edes hetkeksi loppuvan,
koska tajuan viimeinkin suuren osan kaikesta olevan turhaa,

viimeinkin voin päästää irti
ja taipua kahtia.



Vielä yksi, sitten lasku.



Katse osuu maailmankaikkeuden rajoihin,
vedän terävällä puukolla tästä tähän,

samastun sarjakuristajaan,
meillä on samat fetissit,

kirjoitan runon siitä mistä ei saisi puhua
ja vaikenen.

Ei kommentteja: