Aiemmin tältä viikolta

Vuoden ensimmäiset runot, kirjoitettu aiemmin tällä viikolla, mukana myös jonkinlaista pohdintaa:


jos kirjoittaisi runoja
huomaisi kadonneensa taivaanrantaan

***

josko kirjoittaisi runoa
vietäisiin ladon taakse
seinää vasten
viemäreissä
aurinkojen noustessa
kattojen ylle,
viimeisten kattojen

***

ja sen viimeisen kerran kun minä
kirjoitan runoa
sen viimeisen kerran kun sinä
tajuat tarttua tilaisuuteen ruo'onkorteen
aurinkoon
saappaat myllertävät ajatuksesi,
se on sinun puuttuva äitisuhteesi
viimeisen kerran puutut elämästäsi
näillä sanoilla ja saappailla puutun elämääni

***

viimeisen kerran minä sanon
älä kirjoita runoa

***

mitä helvettiä sitten?

mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan, kuinka vähän minua kiinnostaa teoria. mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan vain halua toimia, tehdä, olla aktiivinen, puuhastella. oletan että tämä liittyy siihen, että vapaa kasvatus synnytti ajatuksen, jonka mukaan kaikki on mahdollista ja kaikkeen pitää tarttua, jotta siitä oppisi. mitään refleksiota ei kuitenkaan juuri synny. esimerkiksi runouteen liittyvät keskustelut eivät minua kiinnosta. toisaalta nämä runot, joita väsäilen, ovat yksinkertaisesti vanhanaikaista ja epämuodikasta itseilmaisua, jolla saan joitain ajatuksia pois päästä ja ns. paperille. ehkä se myös kertoo jotain ajastamme, että itserefleksiota ei harrasteta, edes runoissa.