Syksy koskettaa meitä kaikkia,
viimeisen apilan ruostuneet terälehdet.

Muistoissamme ensimmäiset sanat,
viimeisiä ei ehkä koskaan ollutkaan.

- Jarmo Papinniemelle 4.10.2012

Sanakirjaan päätyminen aiheuttaa halvauksen,
blues soi korvissa loputtomiin.

Aina voi sanoa toisin,
loputtomiin,
skrätsätä itselleen hautakiven.

Tietoisuuden rajoilla
on mahdollista olla tietoinen,
zitten zen zaa unohtaa.

Kauheimmat vitsit ovat usein parhaita:
kuolema koputtaa oveen
ja pyytää lähtemään mukaansa.

***

Törmäämme jatkuvasti väitteisiin,
hevoset juoksevat karkuun,
aurinko paistaa liian kuumasti.

Taivas on käristynyt,
meillä ei ole enää toista suojaa.

***

Törmäämme jatkuvasti väitteisiin,
olemme mustelmilla,
tautiluokitus: opetuksen aloittaminen.

Kuka voi jatkaa töitä,
kun naakat jatkuvasti roikkuvat langoilla,

pääsi päällä kuin Damokles itse,
jaloista ripustettuna, hiillostettuna hiljaisesti grillihiilien hehkussa,

naakka kuin naakka,
lintu mikä lintu, kaksipäisen kotkan varjossa ollaan itsekukin,

meille ei parane näyttää kierrekantisiin vihkoihin piirrustettuja raaputuksia,
saamme niistä vain ideoita toteutettavaksi tiistai-iltaisin.

***

Sisäänpäinkääntyneisyys on uusi musta,

sanovat että tauti tarttuu myös Facebookin välityksellä,

me emme tiedä enää mistään mitään,
emme juuri mitään,
ja se on meidän vahvuutemme.

***

Sanakirja on uusi musta,
kuolema kadonnut korppi.

***

Lokakuu synnytti pari runoa

Ville is typing,
hermostuttaa, väsyttää,
unettomuus on uusi musta,

tanssimme on chat-chat-chat,
askelkuvio on tuttu Suuresta sivistyssanakirjasta,

me voimme tanssia,
google hoitaa loput,

runouden ja käsikirjat.

***

Keskeneräisen käsikirjoitus makaa maassa,
nosta se pystyyn,

kamoon, vielä on mahdollisuus
tehdä elämästäsi siedettävää,

tilaa kirjoja kustantajalta,
ole hiljaa.

***

Ole hiljaa,
se on kirjailijan perusedellytys.

***

Ole hiljaa,
olet kirjailija.

***

Palkkioista puhutaan jossain kaukana.
Et kuule kunnolla,
huulten liike on kuin hevosten ravaaminen pustalla.

Voit aivan hyvin syödä huulipunasi
ja raapia seinät kynnet verillä öisin,
mikään ei silti muutu.

Tautiluokitus saavuttaa maailman,
kaikista tulee tästä lähin kuolleita.

***

Helpotuksen huokaus
kun voi sanoa: no niin,
jatkas töitä.

***

Mistä nämä olot tulevat,
kun kaipaa sekä olemassaolevaa
että sitä minkä aika jo jätti,

kun on sekä kuollut että elossa,
samaan aikaan näkee kirkkaasti
ja kuljeskelee kädet taskuissa
sameissa vesissä,

katse kohdistettuna koivujen rajaan,
missä auringon viimeiset säteet
tekevät yhteiskunnasta siedettävän paikan elää.

En pysty katsomaan peiliin.
Elän jännän äärellä:
näen jatkuvasti ympärilläni suuria pyöreitä muotoja,
yhteiskuntia jotka muodostuvat toisiaan jatkuvasti kiehnäävistä
kuhnureista ja muista työläisistä,
joiden panos teollisuudelle on korvaamaton.
Elinolosuhteet toiletissani ovat kurjat:
vesipiste ja reikä.
Ne kuvaavat minua ja minun tarpeitani.
Kauneus vaivaa öisin,
haparoin seinää kuin olisin jokin hämähäkki,
tongin unissani kuninkaiden viittoja
ja mietin, paljonko vanhenen seuraavan 50 vuoden aikana.
Se on elinajanodote, elän vielä kauemmin kuin olen tähän asti elänyt.
En tiedä, mitä tapahtuu, kun lopulta kuolen.
Siksi en pysty katsomaan peiliin.

Katkelma karanneesta elämästä:
maa, latva, maan tunne, blut und boden,
varuboden,
kauneus viettelee meidät ja silmämme,
revit ne lopulta pois,
sielusta karanneet autiomaat,
vettä kasteluautomaateista, kahvia janoautomaateista,
junissa vielä pelaa palvelu,
korttiäijien loputon rinki, Jumala siinä keskellä,
vaatimassa itselleen isompaa osaa hallittavaksi,
kuoleman kosketus on itsellesi läheinen,
läheisiä ovat myös maailmasi kaikki kaupat
ja niiden alla mätänevät ruumisjoukot.