Levykkeeltä, jonne olen säästänyt vanhan kannettavan tekstejä. Todennäköisesti viiden kuuden vuoden takaa. Edustavat vielä 1990-luvulla harjoittamaani mystisyyttä (hah!). Olin lukenut Paul Celania.
Vesi kiehuu kerta kerralta eri tavalla,
olen ollut jo pitkään huolissani
erilaisuudesta ja siitä, miten se ilmenee:
tavallisuus on kauppatavaraa,
veden tavoin selän päältä vapaasti liukuvaa,
aurinko on omistettu
ja omistus on varastamista.
***
Sukulaisuus on kirous,
kaikenlaiset sanat vapahduksemme,
puista ja kärpäsistä uutamme unohduksen,
saasta on aineellinen jumalamme,
mukavuus taivaamme.
***
Kun katsoo ylös taivaaseen, näkee pilviä.
Elämä on juuri sellaista: näkee sen, minkä odottaakin.
Turha on toivoa tästä mitään muuta,
kammottavat keksinnöt on jo tehty, enää on jäljellä
vain rosoreunainen aukko, ajatuksista tehty, täynnä.
***
Seisahtuessaan voi kuvitella tuntevansa rakkautta.
Puut seisovat edessäsi,
katsot taaksepäin, jäljellä on vain ajatuksia,
joilla ei ole virkaa.
***
Luomme ajatuksia tyhjästä,
näennäisesti tyhjästä. Reiät ovat selkeitä,
mutta niitä on liian vähän. Aurinko paistaa lävitse
ja me näemme, miten vähän meitä todella on.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti