Luin eilen Mikko Lehtosen artikkelia ruumiillisuuden mukaan ottamisesta kulttuurintutkimukseen Kulttuurintutkimuksen parin vuoden takaisesta numerosta. Juttu meni vähän häröille jossain vaiheessa, kun alettiin puhua DNA-koodista, mutta sen innoittamana syntyi tämmöinen:

Minuudessa on monta sattumaa.
DNA-koodi ei paljasta kaikkea tietämäänsä,
kivessäkin on paljon enemmän tietoa kuin minussa,
putoan omasta vapaasta tahdostani
ja saatan lentää taivaalle liihottelemaan,
jos sille päälle satun.

Mammonaa on kiskottu vuosisatoja Lapin erämaista,
tunturimaiden poroerottelijat ovat mysteerin haltijoita,
taantumus pelottaa keskipäivisin,
poliittinen rehottaa taloudessa, alitajunnassa,
halutalouden uudet virtaukset,

alastomat koirat, villapaitaiset nallekarhut Alaskasta,
kaikki laulavat samaa virttä:
antakaa lisää minuutta,
tähän käteen, kimmi faiv, kuinka maailma ääntyy,
kaukomailta ei saa ottaa oppia: kotomaa järkkyy.
Lehmät ammuvat, takavasemmalta tulee poliittinen isku suoraan otsaan,
luunappi, ammutut virkamiehet, hullut, minuus on jossain siinä välissä,
parka raukka.