Juhlaruno

Olin 30.12. vanhan opiskeluaikaisen ystäväni tupaantuliaisissa. Hetkeä ennen lähtöä juhliin (olimme muun perheen kanssa Nokialla, jonne isäni on vanhoilla päivillään vaimonsa kanssa muuttanut) rustasin seuraavan runon, jota olin toki aiemmin päivällä jo mietiskellyt, ja lausuin sen.

Pari asiaa siinä kaivannee selitystä: Noitalinna ja Vastakarva olivat kommuuneja, jotka sijaitsivat (jos nyt oikein muistan) Pikilinna-nimisessä talossa Tammelantorin kupeessa. (Voi olla, että Vastakarva oli jossain ihan muualla.) Poikakoti taas oli kommuuni Kulkutautisairaalan vanhoissa tiloissa Pyynikillä; siellä taas vietin nykyisen vaimoni kanssa viikonlopun ennen kuin virallisesti rupesimme seurustelemaan. (Ja senkin jälkeen kesti vielä aika kauan ennen kuin pääsimme tosiasiaan.)

Tärkein selitys on kuitenkin, että olen kohta asunut kymmenen vuotta Turussa ja koko ajan kaivannut enemmän tai vähemmän takaisin Tampereelle. En kuitenkaan ihan niin paljon kuin runo antaa ymmärtää, mutta kuitenkin koko ajan vähintään pikkuriikkisen. Turussa minua pitää vanhempi lapseni, seitsenvuotias tytär, muutama hyvä ystävä (joista tosin kohta muuttaa kaksi pois maasta) sekä yliopiston kirjasto, jota olen töissäni käyttänyt hyvin paljon. Tampereella ei ole näistä mitään.

Se siitä. Nyt runoa.

Tampere

I

Kun kuljen Tampereella, näen tähtiä.
Kun kuljen Tampereella, laistan kaikista vastuista.
Kun kuljen Tampereella, löydän jatkuvasti uusia puolia itsestäni.
Kun kuljen Tampereella, uneksin kauniista ystävyyksistä.

II

Kun uneksin Tampereesta, aistin vaaran läsnäolon.
Kun luen Tampereesta, minut voi kaataa höyhenellä.
Kun kuulen Tampereesta, kuljen Hämeensillalla yhä uudestaan.
Kun saavun Tampereelle, tulen kotiin.

III

Petsamo. Takahuhti. Nokian kirjastot. Kyttälänkatu. Kirja-Kärkkäinen. Kirpputori vanhan sillan kupeessa. Tammelan pallokenttä.
Alueita, joilla en ole käynyt. Kaarevat koulurakennukset kotimatkani varrella. Nyt unien kohteita.

IV
Kun nukutan lastani, uneksin Tampereesta.
Kun vaimoni nukuttaa lastani, uneksin Tampereesta.
Kun kokoan kirjoja laatikoihin, uneksin Tampereesta.
Kun asetun tuolille tehdäkseni taas kerran vähän töitä, uneksin Tampereesta.
Sen uneliaista mäkikaduista, sen salamyhkäisestä asemasta maailmankartalla, varvuista kotimatkan varrella.

V

Pikilinna. Noitalinna. Vastakarva. Poikakoti. Kulkutautisairaala. Tammelantorin penkit. Syömättä jääneet makkaraperunat. Tampereen Saippua. Valheet Pyynikin puistoissa. Kaukainen järvi, jonka olen nähnyt vain junan ikuknasta.
Näen sen yhä uudelleen kun saavun Tampereelle.
Näen vanhat kotini, asumukset teiden varsilla,
kartanoiden muinaisilla mailla, kirkonkylillä,
kirjastojen läheisyydessä.
Tampereella en ole koskaan yksin.
Tampereella minulla on aina menneisyys.