Torstaina 11.1.

Minulla on kaikki,
sinikeltaiset tiedostot jylläävät muistoissa,
kauraa syövät verenhimoiset hurtat ajavat Bessarabiasta Meksikoon
- ja vielä alle tunnissa! -
ja yhteiskuntien viimeiset hajoamisen kaltaiset toimenpiteet,
joita en voi enää muistaa.

Ollaan oltu viimeisellä rannalla, katseltu ihmisten kemuja,
lihan muuttumista maaksi ja mullaksi,
voittaja mato on tässäkin tapauksessa osoittautunut parhaaksi valinnaksi,

älä enää lähetä luottokorttiasi Tallinnaan,
pistä se kirjekuoreen ja postita Taivaaseen,
tai Helvettiin, sama se,
vastaanottaja lienee sama,

ja voit laulaa Elviksen sanoin
ja painaa mieleesi mitä äiti sanoi housujen kastumisesta.

Sinulla on kaikki mitä tähän mennessä on saatu irti maailman saastumisesta.
Ovia, muutama naulakko, ruuvimeisseli, kuihtunut sininen kukka,
astutut pimentot,
narisevat haitarit, joita soittavat nääntyneet virastovirkailijat.

Oi maailma, minkä ihminen sinussa menettääkään!
Kaikenlaiset turhaa puhuvat eläimet ovat sinusta siinneitä,
epävarmuutensa tusseilla peittävät apinat ennen kaikkea,
ja minä olen varma siitä, että myös panssarivaunujen ulkomaailman ääniä tarkasti kuuntelevat miehistöt
ovat niitä.

Niissä on maailman tulevaisuus,
niissä on tämän hetken pelastus,
kuivuneissa kukissa, maattomissa kuninkaissa,
viitattomissa, parrakkaissa ja omaan kuseensa hukkuvissa ruhtinaissa,
joita olemme ruokkineet omilla ajatuksillamme
kuin mitkäkin hoviälyköt.

Missä on tämä maailma,
mistä sinne pääsee,
avaa ovi, ystäväni, ja astu sisään,
sano sana ja kaadu kuolleena maahan,
sillä muista tämä:
maatuminen on elämisen viimeisistä tavoitteista nautittavin.