lauantai 2. tammikuuta 2016

Runo 20 vuoden takaa

Löysin vanhalta disketiltä ystävälleni kirjoittamani runon vuodelta 1995. En tiedä, onko tämä mistään kotoisin, mutta on kiva päivittää tätäkin blogia. 

I
Aloittaa onnittelunsa puhumalla jostain muusta
kuin onnittelun kohteesta. Tämä on maailmani selitys:
minä olen menettänyt erinäisiä ääniä,
en ole saanut yhtään takaisin,
maailmani selittyy jostain muualta käsin
kuin siitä mitä pystyn sanomaan.


II
Kaikki 'tässä ja nyt' -hetket katoavat lopulta
latojen taakse, suunnattomilla pelloilla Ukrainassa,
mikä minnekin, minä en enää tiedä:
on otettava kiinni, epäonnistuttava, tehtävä kaikkensa
ollakseen edes jotenkin huono:
rumuus pysäyttää ajan ja epämiellyttävyys liikkeen.


III
Kenestä puhun, jäänee epäselväksi: se on minun vikani
enkä minä koskaan ilmeisesti pääse asioihin käsiksi.
Kun kirjoitan, kirjoitan: se on sokeutta.


IV
Olen aiemmin kysynyt, oletko nainen vai mies:
enää se ei ole tarpeen. Kysymykset kääntyvät itseäni vastaan.
Tapaan itseni kaduilla, joilla venetsialaiset kulkevat
pitkin poikin, olen hovimies ja riennän kohti minuutta:
jotain on tarttunut niistäkin hetkistä,
jolloin olen auliisti luovuttanut minuuteni sinulle tarkistettavaksi.


V
Olisi liian helppoa vain sanoa jotain lohdullista:
aika kulkee emmekä me koskaan saa sitä kiinni.
En aina ole riittävän viisas sanoakseni sellaisista asioista
mitään ja sinä tiedät, millaisista asioista minä puhun:
minut puhutaan ennemmin kuin sinut.


VI
Mitä olen yrittänyt sanoa, jää epäselväksi,
niinkuin kaikki muukin. Tällaisista kosmogonioista
minä pidän: luolan alla on vielä yksi luola,

loputtomiin, ja vaikka putoan kauan, en tavoita lattiaa.