Torstaina 11.1.

Minulla on kaikki,
sinikeltaiset tiedostot jylläävät muistoissa,
kauraa syövät verenhimoiset hurtat ajavat Bessarabiasta Meksikoon
- ja vielä alle tunnissa! -
ja yhteiskuntien viimeiset hajoamisen kaltaiset toimenpiteet,
joita en voi enää muistaa.

Ollaan oltu viimeisellä rannalla, katseltu ihmisten kemuja,
lihan muuttumista maaksi ja mullaksi,
voittaja mato on tässäkin tapauksessa osoittautunut parhaaksi valinnaksi,

älä enää lähetä luottokorttiasi Tallinnaan,
pistä se kirjekuoreen ja postita Taivaaseen,
tai Helvettiin, sama se,
vastaanottaja lienee sama,

ja voit laulaa Elviksen sanoin
ja painaa mieleesi mitä äiti sanoi housujen kastumisesta.

Sinulla on kaikki mitä tähän mennessä on saatu irti maailman saastumisesta.
Ovia, muutama naulakko, ruuvimeisseli, kuihtunut sininen kukka,
astutut pimentot,
narisevat haitarit, joita soittavat nääntyneet virastovirkailijat.

Oi maailma, minkä ihminen sinussa menettääkään!
Kaikenlaiset turhaa puhuvat eläimet ovat sinusta siinneitä,
epävarmuutensa tusseilla peittävät apinat ennen kaikkea,
ja minä olen varma siitä, että myös panssarivaunujen ulkomaailman ääniä tarkasti kuuntelevat miehistöt
ovat niitä.

Niissä on maailman tulevaisuus,
niissä on tämän hetken pelastus,
kuivuneissa kukissa, maattomissa kuninkaissa,
viitattomissa, parrakkaissa ja omaan kuseensa hukkuvissa ruhtinaissa,
joita olemme ruokkineet omilla ajatuksillamme
kuin mitkäkin hoviälyköt.

Missä on tämä maailma,
mistä sinne pääsee,
avaa ovi, ystäväni, ja astu sisään,
sano sana ja kaadu kuolleena maahan,
sillä muista tämä:
maatuminen on elämisen viimeisistä tavoitteista nautittavin.

Asun siis Turussa

Tästä tuli vahingossa Turku-aiheinen runo ja sille tuli oikein nimi. Turku on kaupunki, jossa ei ole omaa kaupungintaloa. Silti se on vuoden 2011 kulttuuripääkaupunki. Vanha kaunis kaupungintalo myydään jollekin ravintoloitsijalle.

Turku

Epäonnistuminen heijastuu ikkunaan kauniina kukkana.
Sininen kukka on tavoittamattomissa, ojennamme käden,
se on vauva, siinä viimeiset hetket
ennen ojentautumista bambumatolle,
miekka ojentuu käteen,
katkaistava elämännuora, viimeiset säikeet ennen vajoamista,
putoaminen, siinä elämänohjeeni,
kauniit kukat vain vilahtavat silmien editse,
putoaminen, vuoren rinteet, suunnattomat siirtolohkareet,
niistä muodostuneet luolat,
se on elämysten Pariisi, parkkiluolien luvattu kaupunki,
maan alla kuhisee elämää josta emme vielä tiedä mitään.
Se on Turku, se on Suomen Forssa, anus mundi,
tämä se on, laitimmainen etuvartio ennen sivistystä,
taantumus on lähellä, nelostietä ylöspäin,
rehtorien pellot vajoavat suohon,
maa ottaa omakseen sen minkä joskus taannoin antoi,
puut kasvavat täällä jos ovat kasvaakseen,
minä en sitä usko,
sain kokeesta liian pienen tuloksen, virheelliset mittaukset,
petrimalja petti meidät jälleen kerran, fysiikan laitokset ovat Turun keskipiste,
ne ovat pienet, lasimaiset, reunoilta vuotavia,
emme pääse sisään vaikka haluaisimme
ja mehän emme halua,
se on teille Turku.

Huonot runot jatkuvat

Hapuilu on kunnioitettavaa pienissä määrissä,
löydä jos olet löytääksesi,
kannusta kuolemaa joukoissanne,
keskuudestanne löytyy tulevia presidenttejä ja asessoreita,
naishuolet kaikkoavat,
kukat kukkivat sadannetta kertaa, kuolema on toisinaan läsnä,
puista veistetyt huilut soivat rotkojen pohjilla.

***

Miksei maailmani voi kiehua,
raivottaria olen ennenkin kaivannut,
huhtikuussa menin Prahaan, joulukuussa vierailin serkusten luona,
maailma meni sijoiltaan jo kesällä,
siinä välissä kirjoitan sinulle kirjeen,
kerron kaiken, jätän kertomatta kaiken, minkä taakseen jättää jne.,
kerron kaiken, sinulle olen kertomatta vain totuuden,
jätän mainitsematta turhuuksiin menneet mammonat,
joita minulla ei koskaan ollutkaan,
olen turvoksissa huonosta ruoasta ja saastuneesta ilmasta,
matkallani käytin lähinnä julkisia kulkuneuvoja,
nukuin Lontoon viemäreissä.
Ei saatana, eihän tästä tule mitään.

***

Ryhmäseksi on poliittinen ilmaisu.
Politiikka on parhaimmillaankin orgastista.
Valtakunnalliset pyhityspäivät on käytetty loppuun.
Olemme kantaneet akat kaivojen luokse.
Kaivonkatsojat ovat armahtaneet meidät.
Se onkin se mitä olen kaivannut: armo.
Armo, joka juoksee meidät kiinni.
Antaa meille sapiskaa, pistää illalla nukkumaan iltapalaa.

***

Armo on kuulunut joka-aamuisiin rituaaleihini jo ammoisista ajoista.
Olen pannut eläimet katselemaan itseäni
ja ojentautunut matolle, jonka olen jo illalla käärinyt ja asettunut makaamaan.

Huonoja runoja

Kuinka huonoja runoja ihminen osaakaan kirjoittaa? Nämä ovat viime perjantailta - tänään en ehtinyt kirjoittaa mitään. Ehkä ihan hyväkin.

Rytmitön askellus,
meininki on makkaramaista,

kaupunkien nielut valaisevat minut ja askeleeni,
olen yhteiskuntien vääjäämätön rappio,

teen sananmuunnoksia: läski tyhjentää kuhtiessaan,
mitä on läski: sanan rappio,
mousse on ruoan rappio, suklaat on lakkautettava,
kuka vielä lopettaa.

***

Pidän siitä, ahaa, pidän siitä,
mitä tästä on vielä sanottava:
kukat on kasteltava viattomien verellä.

(Joku selitys on ehkä paikallaan: kuuntelin jotain biisiä, jossa hoettiin "I like it, a-ha, I like it".)

***

Katsottava viereiseen mieheen,
istuttava viereiselle penkille,
kukistettava viereiset valtiot,
noustava viereiselle pilvelle,
tämä on tappava boogie,
aina pitää ja pitää,
viereiset penkkirivit, vessat, huussit kylien laidoilla,
hyökkää ja kukista yhteiskunta itsessäsi, itsessänne,
meissä on sellaiset voimat että kukaan ei tiedä mitä me voimme saada aikaan.

Vuoden aloitusta

Tiistailta ja keskiviikolta:

Muistoista vapautuu kaasuja,
metaani valtaa maailman,

härät on teurastettu, jänikset salvottu,
mittarimadot ovat ministereinä,
musta valkoinen talo, ammuttu alas viime vappuna,

minä olen kulkenut katuni päästä päähän,
alamäkeä enimmäkseen, mutkia, salaisia luukkuja,

muistojen valkoiset kukat puhuvat muinaista kieltä,
kuivakkaat andalusialaiset eivät kykene toimimaan oppaina.

***

Osaan ulkoa aakkoset,
elämän valttikortit, valssia tehdessämme olemme viimeiset,
mainio maailmankartasto on samalla vallankumous aivokuoressa,
kissat kävelevät kohti tuhoaan ja rakkauttaan,
maailman palo on lähestymässä, pukeudu siis silkkaan tuhkaan.

Juhlaruno

Olin 30.12. vanhan opiskeluaikaisen ystäväni tupaantuliaisissa. Hetkeä ennen lähtöä juhliin (olimme muun perheen kanssa Nokialla, jonne isäni on vanhoilla päivillään vaimonsa kanssa muuttanut) rustasin seuraavan runon, jota olin toki aiemmin päivällä jo mietiskellyt, ja lausuin sen.

Pari asiaa siinä kaivannee selitystä: Noitalinna ja Vastakarva olivat kommuuneja, jotka sijaitsivat (jos nyt oikein muistan) Pikilinna-nimisessä talossa Tammelantorin kupeessa. (Voi olla, että Vastakarva oli jossain ihan muualla.) Poikakoti taas oli kommuuni Kulkutautisairaalan vanhoissa tiloissa Pyynikillä; siellä taas vietin nykyisen vaimoni kanssa viikonlopun ennen kuin virallisesti rupesimme seurustelemaan. (Ja senkin jälkeen kesti vielä aika kauan ennen kuin pääsimme tosiasiaan.)

Tärkein selitys on kuitenkin, että olen kohta asunut kymmenen vuotta Turussa ja koko ajan kaivannut enemmän tai vähemmän takaisin Tampereelle. En kuitenkaan ihan niin paljon kuin runo antaa ymmärtää, mutta kuitenkin koko ajan vähintään pikkuriikkisen. Turussa minua pitää vanhempi lapseni, seitsenvuotias tytär, muutama hyvä ystävä (joista tosin kohta muuttaa kaksi pois maasta) sekä yliopiston kirjasto, jota olen töissäni käyttänyt hyvin paljon. Tampereella ei ole näistä mitään.

Se siitä. Nyt runoa.

Tampere

I

Kun kuljen Tampereella, näen tähtiä.
Kun kuljen Tampereella, laistan kaikista vastuista.
Kun kuljen Tampereella, löydän jatkuvasti uusia puolia itsestäni.
Kun kuljen Tampereella, uneksin kauniista ystävyyksistä.

II

Kun uneksin Tampereesta, aistin vaaran läsnäolon.
Kun luen Tampereesta, minut voi kaataa höyhenellä.
Kun kuulen Tampereesta, kuljen Hämeensillalla yhä uudestaan.
Kun saavun Tampereelle, tulen kotiin.

III

Petsamo. Takahuhti. Nokian kirjastot. Kyttälänkatu. Kirja-Kärkkäinen. Kirpputori vanhan sillan kupeessa. Tammelan pallokenttä.
Alueita, joilla en ole käynyt. Kaarevat koulurakennukset kotimatkani varrella. Nyt unien kohteita.

IV
Kun nukutan lastani, uneksin Tampereesta.
Kun vaimoni nukuttaa lastani, uneksin Tampereesta.
Kun kokoan kirjoja laatikoihin, uneksin Tampereesta.
Kun asetun tuolille tehdäkseni taas kerran vähän töitä, uneksin Tampereesta.
Sen uneliaista mäkikaduista, sen salamyhkäisestä asemasta maailmankartalla, varvuista kotimatkan varrella.

V

Pikilinna. Noitalinna. Vastakarva. Poikakoti. Kulkutautisairaala. Tammelantorin penkit. Syömättä jääneet makkaraperunat. Tampereen Saippua. Valheet Pyynikin puistoissa. Kaukainen järvi, jonka olen nähnyt vain junan ikuknasta.
Näen sen yhä uudelleen kun saavun Tampereelle.
Näen vanhat kotini, asumukset teiden varsilla,
kartanoiden muinaisilla mailla, kirkonkylillä,
kirjastojen läheisyydessä.
Tampereella en ole koskaan yksin.
Tampereella minulla on aina menneisyys.

Vanhempaa tuotantoa

Tämä on kaivettu koneelta, todennäköisesti on kyse vuodesta 2005. Tämän jälkeen en raportoi ennen pyhiä, joten hyvää joulua vain!

Onko jollakulla vielä mahdollisuus olla kadonnut,
kadonnut löytyi kuolleena,
kieli vai ajatukset,
kumpi tulee ensin,

minä varaan mahdollisuuden erehtyä.