Unilääkkeen kaikki hyödyt on laskettavissa kaavalla:
aurinko jaettuna sadalla miinus sen neliöjuuri,
pimeyden voi kertoa miljoonalla.
Minä värisen peiton alla, en kylmyyttäni enkä oikein kuumuttanikaan,
ei tulisi mieleenkään runkata,
mutta onneksi voi harrastaa medikalisaatiota.
Kun valeista tulee teollisuutta,
me poltamme kirjoja, aloitan omistani.
***
Kun valeista tulee teollisuutta,
me poltamme kirjoja, aloitan omistani.
Auringon pimeys on suoraan verrannollinen
pilvien vähyyteen.
Me emme suoraan sanoen pysty katsomaan taivaalle.
Siellä meitä odottaisi jokin liian kirkas.
Hirttosilmukka odottaa jokaista, joka on liian liukas.
***
Kun runo jää puolitiehen, laulu pystyyn,
laulu säilyy aina samana,
vielä Led Zeppelinilläkin on faneja,
mutta minä kuuntelen miehiä,
kauneus on jossain kulman takana, aina seuraavan,
juoksen ja juoksen hillotolppaa kohti,
mutta en koskaan saavuta sitä,
olen tuomittu pieneksi enkä koskaan pysty koskettamaan taivasta,
enkä ole jätkääkään koskaan suudellut.
***
Kuvat ovat pysähtyneitä, tylsiäkin,
mutta enhän minä tiedä, mikä on kuva,
jotain auringosta seuraavaa
vai sodan jälkeen yön saapuessa nähtävää?
Museoiden vitriineissä käsinkosketeltavaa
vai keskoskaapissa ihmeteltävää?
Onko kuva maailman tarkoitus
vai onko kyse jostain siitäkin suuremmasta?
Minä en tiedä.
***
Ei nyt oikein lähtenyt.
Ei lähde, ei pysty, ei kykene,
yläkerran remonttireiska on taas innostunut hakkaamaan,
vaimoaan vai nauloja ei ole aivan selvää,
noituudella on monet muodot vuosisadasta toiseen,
uskotteko noituuteen?
Katsotteko maata kuin omistaisitte sen
vai oletteko taivaalla kuin ette olisi ennen nähneet Jumalaa?
Uskommeko noituuteen?
Uskommeko todellisuuteen?
Kaikkea sitä ihminen rakentaa,
taloja ja uskontoja,
mutta vähiten hän onnistuu purkamisessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti