Kun olen unohtanut postittaa tänne uusia (joita on siis syntynyt), niin pistän vanhan, ehkä parin kolmen vuoden takaa. Jonkinlainen proosaruno:
Kun tajuat minkä olet tehnyt, kun ymmärrät mitä maailma tekee sinulle, kun viimein oivallat, minkä turhuuden olet välttänyt jättämällä sanomatta joitain asioita joista kohta tulee puhe, kun viimein tajuan, mikä olen, mikä olen ollut ja mikä olen, kun viimein ymmärrämme nousta pystyyn, pöydän äärestä, valkokankaiden edestä, ikkunoiden välistä, kun viimein katsomme taivaaseen, kun viimein luomme katseemme maahan, kenkien kärkiin, hymyilemme kuin olisi kevät, kuin olisi aina ollut kevät, kuin emme olisi ikinä keväästä poistuneet, kuin tajuaisimme viimeisen kerran että emme kaipaa muuta kuin että olisimme jossain muualla, jossain poissa, kaukana maailmalla, maailman tuolla puolen, maailmattomuuden tuolla puolen, tällä puolen kieltä ja puhuntaa, tällä puolen koirien ja kissojen haukuntaa, ja kun viimein lopetamme, voimme sanoa että kaikki oli sittenkin vain unta ja hyödyksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti